Venäjä, Solovetsk ja mahtavat jokiristeilyt
"Nuuskamuikkunen: Näet taas päiväunia, Muumipeikko. Minä en ainakaan usko ennen kuin näen. Mutta jos näen, uskon - oli se miten päätöntä tahansa." Tove Jansson
Kukaan ei tiedä, millainen maa Venäjä oikeasti on
Minulla on aina ollut erityinen suhde itäiseen naapurimaahamme. Se alkoi jo alle kouluikäisenä, kun vanhempani laittoivat minut venäläiseen lastentarhaan. Siitä matka jatkui suomalais-venäläisen koulun kautta yliopistoon ja veti minut mukaan Venäjän matkailuun.
Ensin tienasin opiskelurahoja matkanjohtajana - 1980-luvulla lähti Helsingistä joka viikonloppu bussi kohti Leningradin ruplaparatiisia. Mahdatkohan sinä muistaa, hyvä lukija, tuota kaukaiselta tuntuvaa Neuvostoliiton aikaa?
Vähitellen kohteet vaihtuivat ja reissuni pitenivät Siperiaan, Kaukasukselle, Venäjän Keski-Aasiaan ja Mustalle merelle. Vuosien varrella matkojen luonne, ja matkanjohtajan työ siinä samassa, on muuttunut; ruplaparatiisin riemut ovat vaihtuneet kulttuurin, aidon Venäjän, huimaavien maisemien ja uusien kokemusten matkoihin.
Jokilaivat
Ensimmäinen kokemukseni työskentelystä Venäjän, tai oikeammin Neuvostoliiton, jokilaivoilla on jo 1980-luvun loppupuolelta, kun suomalaiset pääsivät vuosikymmenten jälkeen matkustamaan Laatokalle, Syvärille ja Ääniselle. Tuolloin laiva oli pullollaan suomalaisia seikkailijoita ja monia veteraanejakin mahtui vielä joukkoon. Ja seikkailu on oikea sana, sillä positiivinen odotus ja jännitys tiivistyi ilmassa aina, kun laiva irtosi satamasta. Ja tiivistyy yhä nytkin, kolmenkymmenen vuoden jälkeen!
Jokimatkustuksen tunnelma on säilynyt ja laivat ovat, vaikkakin remontoituina, pysyneet samoina. Innostuin kirjoittamaan tätä juttua, kun Matka 2020 -messuilla tutustuin ensi kesän risteilyohjelmiin. Suunnitteilla on paljon tuttua ja minulle uutena mahtava reitti Kaspianmereltä Volgaan pitkin Moskovaan. Olisipa hieno reissu, varsinkin kun toiseen suuntaan matka taitetaan junalla.
En tiedä, hyvä lukija, innostutko jokimatkailusta kuten minä, mutta en malta olla jakamatta joitain reissujani tässä blogissa.
Solovetskin saaret ja Stalinin kanava
Solovetkskin saarille pääseminen oli ollut haaveenani jo kauan - aina siitä asti, kun luin Laila Hietamiehen Laatokka-romaanisarjaa joskus 1990-luvun alussa. Laatokka oli minulle jo tuttu ja sydän haikaili kauemmas pohjoiseen Vienanmerelle, alueelle, joka tuolloin vielä oli suomalaisten matkailijoiden saavuttamattomissa. Minulle Solovetsikin saaristo oli ja on ristiriitainen - sen luonto ja luostari lumoavat, mutta verinen historia vankileirien saaristona saa ihon kananlihalle.
Heinäkuussa 2018 vihdoin koitti tilaisuus ja pääsin matkanjohtajana viemään sinne pientä, mutta äärimmäisen innostunutta ryhmää suomalaisia matkailijoita. Mieli oli meillä kaikilla odotusta pullollaan, kun lähdimme junalla ensin Pietariin ja jatkoimme sieltä edelleen yöjunalla kohti pohjoista. Ilma oli lähtiessä helteinen ja saimme nauttia lähes koko matkan ajan ihanasta auringonpaisteesta.
Toisena matkapäivänä saavuimme öisen junamatkan jälkeen Vienanmeren rannalle Kemiin. Hyvä lukija, jos innostut lähtemään tälle matkalle, annan neuvon - varaa hytti junan ensimmäisestä luokasta. Pieni lisämaksu, mutta sillä saat ilmastoinnin, kahden hengen makuuhytin ja toimivat vessat. Tosin ilman hellettä nuo toisen luokan neljän hengen hytit olisivat varmasti olleet aivan mukavat. Lyhyen bussimatkan jälkeen siirryimme Robocheostrovskin satamassa lauttaan, joka vei meidät muutaman tunnin tuuliselle merimatkalle kohti Solovetskin saaria. Tähyilin kannella maitovalaita, mutta turhaan. Sen sijaan jo kaukaa näimme Solovetskin luostarin tornit ja sitä ympäröivät kallioiset luodot.
Solovetsk ei tuottanut pettymystä. Vuosikymmenten kauhuista kuulimme erikoisvankileirimuseossa sekä Sekirnajavuorella, mutta ylinnä mieleeni on piirtynyt upea vanha luostarikokonaisuus 1400-luvulta. Luostari on suhteellisen hyvässä kunnossa ja sitä ympäröi 1500-luvulla rakennettu yli kilometrin mittainen kivimuuri. Saattoi hyvin kuvitella, millainen tunnelma alueella oli ollut viime vuosisadan alussa, kun satoja munkkeja ja tuhansia pyhiinvaeltajia liikkui muurin varjossa.
Solovetsk on luonnonsuojelualue ja luonto suorastaan lumosi. Usko tai älä, mutta meille kerrottiin, että saaristossa on yli 500 järveä, joita yhdistää viisaasti suunniteltu kanavakonaisuus. Ryhmässämme oli minun lisäkseni muitakin innokkaita uimareita ja löysimme pulahduspaikan luostarin muurin viereltä Pyhästä järvestä. Me olimme saarilla vain kaksi päivää, mutta katsottavaa olisi kyllä riittänyt pidemmäksikin ajaksi.
Täytyy mainita myös kylän ihmiset. Elämä pohjoisella saarella ei ole helppoa ja asukkaat iloitsivat helteisistä päivistä. Asuimme hotelli Solovkissa, vihreässä keitaassa pienen matkan päässä kylästä. Vastaanoton rouvan hymystä ja avuliaisuudesta voisi jokainen meistä ottaa oppia. Ja entäpä kuljettajamme Mikhail, joka UAZ-merkkisellä pakettiautollaan kuljetti meitä siellä, mihin busseilla ei ollut pääsyä. Autossa matkustaminen ei ollut kaikkein mukavinta, mutta maavaraa autossa riitti ja sisälle päästiin nousemaan muovisen pikkujakkaran avulla.
Aurinko kultaa jälleen
aamuisen maiseman.
On kuin se ystävälleen
kuiskaisi: Kuulehan.
Eilisen varjo on poissa.
Valosta laulakaa.
Lähtekää rohkeasti
kohtaamaan tulevaa. - Anna-Mari Kaskinen
Jätimme hieman kaihoisina Solovetskin taaksemme, mutta edessä odottivat uudet seikkailut. Yhteysalus vei meidät mantereelle Belomorskin satamakaupunkiin, josta jatkoimme bussilla Uikujoelle. Sieltä alkoi 4 päivää kestänyt risteilymme Vienanmeren-Itämeren kanavalla, johon kuuluu myös surullisenkuuluisa Stalinin kanava. Risteilyllä kotinamme oli Karl Marx -laiva, Saksassa yli viisikymmentä vuotta sitten rakennettu. Laivaa oli kunnostettu ja sillä matkustaminen oli rauhallista, kodikasta ja mukavaa. Laivalla oli kolme kantta ja siihen mahtui 150 matkustajaa. Meitä lukuun ottamatta kaikki matkustajat olivat venäläisiä ja kyllä meistä "kaukaisista" vieraista pidettiin huolta. Viimeisenä iltana laivalla oli Talent show ja ryhmämme päätti rohkeasti esittää kaksi laulua venäjän kielellä - usko vaan, että aplodien määrä oli hyvä palkinto uurastuksellemme.
Laiva seisoi vielä päivän Uikujoella ja kävimme retkellä ihmettelemässä Petroglifyn kivikautisia kalliomaalauksia. Ja tietysti uimatiimimme pulahti kokeilemaan lämmintä jokivettä. Seuraavan päivän laivamme lipui kanavalla - näimme pieniä kyliä, suuria metsiä, söimme hyvin ja osallistuimme laivan ohjelmatarjontaan. Mahtui laivamatkalle myös useat sulut ja sulkuportit, joita varsinkin alkumatkasta jaksoimme ihmetellä. Rakastan jokimatkailua, kun rannat ovat käsinkosketeltavan lähellä ja laiva tekee hiljaista matkaansa maisemien keskellä.
Karhumäen kaupungin jälkeen eteemme aukesi Ääninen. Pysähdyimme puoleksi päiväksi aurinkoiseen Petroskoihin, kävimme opastetulla kävelyretkellä ja tietysti pulahdimme uimaporukalla Äänisen aaltoihin.
Vielä muutama matkapäivä jäljellä. Syvärin veteen uimaporukkamme pääsi kastautumaan Mandrogissa. Mandrogi on pieni kylä, joka hirsirakennuksineen ja hyötypuutarhoineen kertoo venäläisistä perinteistä. Löytyy sieltä matkailijoiden riemuksi myös vodkamuseo sekä matkamuisto- ja perinnekäsityöliikkeitä. Laivaruokaan vaihtelua toi saslikit, jotka syötiin katoksen alla ulkosalla.
Laatokan eteläosa ylitettiin yöllä ja aamulla oltiin jo Pietarin jokisatamassa. Jäljellä oli enää lyhyt pyrähdys Allegro-junalla Suomeen ja matkamme jäi muistoksi mieleemme.
"Suuri maa, suuret mahdollisuudet", sanoi eräs entinen kollegani. Ja se pitää paikkansa, Venäjä jaksaa yllättää minut kerta toisensa jälkeen, mutta aina yhtä intohimoisesti odotan uutta seikkailua itäiseen naapuriimme.
Koe seikkailut,
matkoja taita.
Näe vehreitä marjamaita.
Maut maista ja ääniä kuule.
Ota selvää,
älä vain luule.
Koe villisti elämän retki,
elä jokainen, jokainen hetki. - varssyja.wordpress.com